Suoraan sisältöön
Suomen ulkoasiainministeriö

Historia - Suomen pysyvä edustusto, YK : Pysyvä edustusto : Historia

SUOMEN PYSYVÄ EDUSTUSTO,
Yhdistyneet kansakunnat, New York


Permanent Mission of Finland to the UN
866 United Nations Plaza, Suite 222,
New York, N.Y. 10017, U.S.A
Puh. +1-212-355 2100, sanomat.yke@formin.fi
English | Suomi |  | 
Kirjasinkoko_normaaliKirjasinkoko_suurempi
 

Historia

Kohti YK:n jäsenyyttä:
Suomi loi yhteydet Yhdistyneisiin Kansakuntiin jo 1946

Toisen maailmansodan syttyminen romutti lopullisesti Kansainliiton arvovallan. Järjestöllä ei ollut keinoja sodan estämiseksi. Elokuussa 1941 Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt ja Ison-Britannian pääministeri Winston Churchill allekirjoittivat ns. Atlantin julistuksen, missä he hahmottelivat sodanjälkeistä maailmaa ja uutta järjestelmää turvallisuuden takaamiseksi. Tammikuun 1. päivänä 1942 26 valtiota yhtyi Atlantin julistuksen periaatteisiin antamalla ns. Yhdistyneiden kansakuntien julistuksen.

Moskovassa 1943 liittoutuneet pääsivät yksimielisyyteen siitä, että uuden maailmanjärjestön perustaminen oli välttämätöntä. Ajatusta vietiin eteenpäin syksyllä 1944 Dumbarton Oaksissa, Washingtonissa ja helmikuussa 1945 Jaltan kokouksessa. Kehitys huipentui YK:n peruskirjan allekirjoittamiseen San Franciscossa kesäkuun 26. päivänä 1945. Peruskirja astui voimaan ratifiointien jälkeen lokakuun 24. päivänä. Sen mukaan järjestön tärkein tehtävä oli kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitäminen.

kekkonen_ylkoko_YKEYK oli toisen maailmansodan voittajien järjestö, joten Suomi ei tietenkään ollut mukana San Franciscossa. Vasta kun Suomen lopullinen rauhansopimus solmittiin Pariisissa 1947, tuli liittyminen mahdolliseksi. Sopimuksessa oli nimenomaan maininta, että liittoutuneet tukivat Suomen jäsenyysanomusta. Suomen hallitus ryhtyi valmistelutöihin jo ennen rauhansopimuksen ratifiointia. Hallitus antoi kesäkuussa 1947 eduskunnalle esityksen "suostumuksen antamisesta" Suomen liittymiselle YK:n jäseneksi. Eduskunta hyväksyi tämän ja antoi valtuutuksensa sille, että hallitus ryhtyy "tarpeellisiin toimenpiteisiin" Suomen liittymiseksi Yhdistyneisiin Kansakuntiin.

Syyskuun 19. päivänä 1947, neljä päivää sen jälkeen kun Pariisin rauhansopimus oli ratifioitu, lähetti ulkoasiainministeri Carl Enckell Suomen jäsenyyshakemuksen sähkeitse YK:n pääsihteerille Trygve Lielle. Suomen jäsenyys ei kuitenkaan toteutunut. Hakemus niputettiin yhteen muiden maiden hakemusten kanssa ja se juuttui vuosikausiksi turvallisuusneuvostoon, koska suurvallat eivät päässeet yksimielisyyteen uusien jäsenvaltioiden valintaperusteista. Kylmä sota jakoi myös YK:n jäsenet kahteen leiriin.

Vaikka Suomea ei hyväksytty YK:n jäseneksi, oli maamme jo ennättänyt luoda epäviralliset yhteydet YK:n päämajaan New Yorkissa. Suomen New Yorkin pääkonsuli Ville Niskanen oli toiminut varsin oma-aloitteisesti. Hän tapasi YK:n pääsihteerin Trygve Lien ensimmäisen kerran huhtikuussa 1946. Niskanen pyysi, että pääkonsulinvirasto saisi kaikki YK:n ja sen alaisten järjestöjen asiakirjat käyttöönsä. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja suomalaiset saivat luvan hakea asiakirjat YK:n jakelutoimistosta. Pääkonsulinvirasto jätti yhdet kappaleet asiakirjoista omaan arkistoonsa ja lähetti toiset ulkoministeriölle Helsinkiin.

Epävirallisia yhteyksiä

Ensikäynnillä Lie kysyi oliko Niskasella aikaa ryhtyä seuraamaan YK:n työtä. Niskanen ohitti virkatien ja vastasi ilman UM:n lupaa. "Oletin, että sitä jonkun verran liikenisi. Silloin (Lie) sanoi, että voisin siis toimia Suomen epävirallisena edustajana", kertoi Niskanen keskustelun kulusta UM:lle lähettämässään kirjeessä. Niskasen hämmästyttävän oma-aloitteista toimintaa ei kommentoitu sanallakaan Helsingistä. Pääkonsuli palasi kysymykseen myöhemmin ja ehdotti, että tarkkailijakysymys hoidettaisiin kuntoon ulkoministerin yksityiskirjeellä pääsihteerille. Siinä Niskanen valtuutettaisiin toimimaan Suomen huomioitsijana YK:ssa. Kun mitään ei vieläkään tapahtunut, lopetti Niskanen käyntinsä Lien luona, mutta seurasi silti lehtien ja jakelutoimistosta haettujen asiakirjojen välityksellä uuden maailmanjärjestön tapahtumia. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt raportoimaan sen asioista, koska Helsingistä ei annettu ohjeita.

Niskasen toiminta ja anelut oli toki huomioitu Ritarikadulla. Pääkonsulin kirjeen kohta, jossa hän ilmoittaa Lien tiedustelun johdosta ryhtyneensä epävirallisesti seuraamaan YK:n tilannetta, on alleviivattu vahvoilla punakynän vedoilla. Niskasen pyyntöä kirjeestä pääsihteerille ei UM:ssä noteerattu alkuunkaan, mutta toimintaohjeet pääkonsuli lopulta sai. Rivien välistä voi tosin lukea pienen piston Niskasen oma-aloitteisesta toiminnasta: "Koska Te välittäessänne YK:n asiakirjoja ministeriölle joudutte tekemisiin YK:n virkamiesten kanssa ja muutenkin kirjelmistänne päättäen tuon tuostakin tapaatte YK:n pääsihteerin ja virkamiehiä, olisi suotavaa, että tänne esimerkiksi poliittisen osaston päällikölle osoitetun kirjeen muodossa tiedoittaisitte sellaisista asioista, jotka YK:n bulletiineista eivät ilmene."

Niskanen lähetti 6.5.1947 ensimmäisen YK-tiedotuksensa, jossa hän käsitteli Unkarin jäsenyysanomusta. Ministeriölle samana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä hän puuttui uudestaan suhteiden järjestämiseen YK:n kanssa. Niskanen huomautti, ettei hän vieläkään tiennyt, oliko hän Suomen epävirallinen huomioitsija YK:ssa vai ei. Niskasen mielestä huomioitsijan määräämisessä ei olisi mitään riskiä. Päinvastoin hänhän olisi vain "välimies, jonka kautta ulkoasianministeriö hankkisi tietonsa YK:sta ja lähettäisi sille pyyntönsä ja tiedonantonsa ja jolle YK voisi osoittaa Suomen hallitukselle tarkoitetut ilmoituksensa". Järjestelyn käynnistäminen edellytti Niskasen mukaan ainoastaan "Suomen ulkoasiainministerin asianmukaista kirjallista ilmoitusta pääsihteeri Lielle".

Tilanne oli Niskasen mukaan sekava ja haittasi Suomen suhteita YK:hon. Korkea-arvoinen YK-virkailija oli huomauttanut hänelle asiasta ja kertonut, että järjestöllä oli epäviralliset suhteet monen ei-jäsenen kanssa. Niskanen uudisti vielä kerran pyyntönsä, että UM nimittäisi epävirallisen huomioitsijan YK:hon. Niskasen mukaan suhteiden solmimiminen "ei aiheuttaisi lisäkuluja eikä siten syntynyt väliaikainen asiaintila myöskään sitoisi ministeriötä lopullisessa YK:n edustuksemme järjestelyssä".

Niskasen toistuvat anelut tehosivat lopulta ulkoministeriöön, missä ilmeisesti oli vain haluttu olla äärimmäisen varovaisia, koska Suomen kansainvälinen asema ei ollut vielä vakiintunut. Niskasen kirjeitä tärkeämpi syy mielenmuutokseen oli kuitenkin se, että Suomen valmistelut jäsenhakemuksen jättämiseksi olivat juuri käynnistyneet. Niinpä UM päätti suostua Niskasen ehdotukseen - mutta vain puoliksi. Häntä ei jostain syystä nimitetty seuraamaan YK:n asioita, mutta samankaltainen tehtävä uskottiin 30.5.1947 Olli Kailalle, joka määrättiin hoitamaan avustajan tehtäviä New Yorkin pääkonsulinvirastoon.

Ministeriön perustelut tähtäsivät tulevaisuuteen: "Tarkoituksena on, että kun Suomi otetaan Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi ja kun Suomen pysyvä YK-edustus saadaan järjestetyksi, avustaja Kaila jää viimemainitun virkamieheksi. Näin ollen ministeriö on suunnitellut, että häntä Pääkonsulinvirastossa käytettäisiin ensi sijassa Yhdistyneiden Kansakuntien toiminnan seuraamiseen ja sitä koskevan aineiston keräämiseen ja toimittamiseen ministeriölle. Pääkonsulin toimeksiannosta ja hänen valvontansa alaisuudessa hän myös voi lähettää ministeriölle tiedotuksia järjestön toiminnasta."

Niskanen kirjoitti heinäkuussa 1947 pääsihteeri Trygve Lielle ja kertoi UM:n Kailalle määräämistä tehtävistä. Samalla hän pyysi, että Kailalle annettaisiin kaikki mahdollinen apu, vaikka Suomi ei vielä ollutkaan YK:n jäsen. Pääkonsuli pyysi myös, että YK ryhtyisi tästä lähin asioimaan suoraan viraston kanssa ja lähettäisi postinsa sille, eikä enää Suomen Washingtonin- lähetystölle. YK suostui pyyntöön. On huomattava, että YK:lle ei lähetetty virallista ilmoitusta siitä, miten Suomi tulee hoitamaan suhteensa siihen.

Suomen epäviralliset edustajat seurasivat syksyllä 1947 tiiviisti Suomen jäsenhakemuksen käsittelyä ja raportoivat Helsinkiin asian kehittymisestä. Niskanen ja Kaila yrittivät yhteistuumin solmia suhteita YK:n sihteeristöön ja "ennenkaikkea Suomen kannalta merkityksellisten maiden edustustoihin".

Hitaasti kiiruhtaen

Suomen YK-politiikka oli vuosina 1947-1953 varsin passiivista. Koska jäsenhakemus oli kertaalleen jätetty, sitä ei enää uudistettu vuosien myötä, vaan odotettiin rauhallisesti mitä tuleman pitää. Pääkonsulinvirastolle annetuissa ohjeissa kehotettiin välttämään keskusteluja, joista voisi saada käsityksen, että "Suomi haluaa kiirehtiä jäseneksi tuloaan". Huomioitsijan oli rajoituttava vain seuraamaan keskusteluja ja asioiden käsittelyä sekä raportoimaan yleispoliittisista asioista, mikäli niillä "voi olla vaikutusta Suomen asemaan ja politiikkaan".

Pääkonsuli Artturi Lehtinen (vas.) ja varakonsuli Kaarlo Muranen uuden jäsenmaan edustajina 15. joulukuuta 1955. Suomi oli hyväksytty YK:n jäseneksi vain päivää aikaisemmin.Virallisen Suomen suhtautumisessa YK:hon on nähtävissä selkeä kehityskulku, joka tulee parhaiten esille presidentti J.K. Paasikiven päiväkirjoista. Vanha valtioneuvos oli aluksi varsin kriittinen ja pelkäsi, että Suomi voisi YK:ssa joutua suurvaltaristiriitojen vuoksi kiusallisiin tilanteisiin. Siirryttäessä 1950-luvulle presidentti suhtautui YK:hon myönteisemmin ja helmikuussa 1954 Paasikivi oli jo valmis viemään Suomen jäseneksi: "Tähän asti emme ole halunneet sinne. Nyt minusta näyttää, että vähitellen tulee aika, jolloin meidän olisi hyvä päästä YK:n jäseneksi. Se olisi jonkunlainen uusi merkki asemamme normalisoitumisesta. Sentähden meidän ei pitäisi enää asettua kielteiselle kannalle."

YK-asiat eivät aiheuttaneet pääkonsulinvirastolle paljonkaan töitä. Virasto toimi lähinnä postikonttorina. Se sai YK:lta viralliset kirjeet ja toimitti ne UM:lle Helsinkiin. Pääkonsuli seurasi YK:n tapahtumia silloin kun jotain Suomen kannalta merkittävää oli kyseessä. Hänen asemansa suhteessa YK:hon oli pitkään epäselvä. UM viittasi kintaalla Niskasen pyynnöille tilanteen virallistamisesta. Tämä Niskasen kannalta kiusallinen tilanne johtui aluksi varovaisuudesta ja hakemuksen jättämisen jälkeen ilmeisesti siitä, että ministeriö piti väliaikaista tilannetta ennen YK-jäsenyyttä vain lyhytaikaisena. 

Ville Niskanen nimitettiin 1.12.1947 lähettilääksi Belgradiin ja hänen seuraajakseen New Yorkin pääkonsuliksi valittiin Richard Seppälä. Myös Seppälä edusti aluksi Suomea YK:ssa ilman virallista valtuutusta. Tullessaan virkaan hän kävi tervehtimässä pääsihteeriä ja YK:n johtavia virkamiehiä, minkä jälkeen tilanne vakiintui samalle tasolle kuin Niskasenkin aikana. YK:n sihteeristö antoi vuodesta toiseen Seppälälle ja YK-asioita pääkonsulinvirastossa hoitaneelle virkamiehelle huomioitsijakortin, vaikka Suomen virallista edustajaa ei ollut nimitetty. Vuonna 1952 tilanne lopulta muuttui. YK:n protokollapäällikkö ilmoitti, että Helsingistä on saatava virallinen kirjallinen ilmoitus, jos Suomi haluaa säilyttää huomioitsija-asemansa. Seppälä postitti saamansa ilmoitusmallin ministeriöön, ja 15.9.1952 ulkoministeri Sakari Tuomioja lähetti ohjeiden mukaisen valtuutuksen pääsihteeri Trygve Lielle. Menettelyä jatkettiin seuraavana vuonna, kun Seppälän tilalle pääkonsuliksi nimitettiin Artturi Lehtinen. Suomen edustautuminen YK:ssa vuosina 1946-1952 oli siis todella epävirallista - siitä ei ole lainkaan dokumentteja.

Suurvaltojen välit paranivat ratkaisevasti 1955, ja joulukuun 14. päivänä Suomi hyväksyttiin nippuratkaisun yhteydessä Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi. Reilut kahdeksan vuotta kestänyt odotus oli ohi, ja muodollisuudet hoidettiin tällä kerralla ripeästi. New Yorkiin perustettiin YK-edustusto ja sen ensimmäiseksi päälliköksi ja samalla YK-lähettilääksi nimitettiin 16.1.1956 G.A. Gripenberg.

Suomen tie YK:n jäseneksi alkoi pääkonsuli Ville Niskasen aktiivisesta toiminnasta. Niskanen oli sattumalta oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hänen ansiostaan Suomen valtiojohto sai kaikki YK:n viralliset asiakirjat jo vuodesta 1946 lähtien. Niskasen henkilökohtaiset kontaktit YK:n pääsihteeriin Trygve Liehen loivat pohjan Suomen tielle Yhdistyneisiin Kansakuntiin.

Teksti
Jussi Pekkarinen

TulostaJaa kirjanmerkki

Tämä dokumentti

Päivitetty 26.11.2008


© Suomen pysyvä edustusto YK:ssa, New York | Tietoa palvelusta  | Yhteystiedot